Friteerattuja kukkaterttuja

Vastapoimitut valeakasian kukkatertut auton etuikkunalla.

Ennen kuin unohdan kirjaan ylös yhden kokeilun. On/oli nimittäin valeakasiankukkien, robinia pseudoacacia, aika.

Akasiahunajan tuntevat varmasti kaikki, mutta tiesitkö, että huumaavan tuoksuiset kukat voi myös syödä? Kyllä vain, friteerattuna ne ovat kevään herkku siinä missä parsatkin. Näin olin lukenut edellisvuonna tunnistaessani kuvaamani puun valeakasiaksi, ja nyt, kun näin niiden taas kukkivan, en miettinyt kahta kertaa. Niinpä me ryhdyimme akasiankukkavarkaisiin erään sunnuntaikävelyn päätteeksi.

Olimme saaneet melko komean saaliin, kun viereemme pysähtyi pieni tyttö pyörällään. Kun me hymyilimme hänelle, hän käänsi katseensa tiukasti eteenpäin. Kun me jatkoimme keräämistä, hän katsoi mitä me teimme. Päätä kääntäessämme tyttö tuijotti taas eteenpäin, aivan kuin sattumalta olisi kohdallemme pysähtynyt.

Hetken päästä tytön isä tuli paikalle. “Tiedättekö, ne voi myös syödä!” hän hymyili. “Ne uppopaistetaan, beignets de fleurs d’acasias on niiden nimi, tyttö rakastaa niitä.” Me kiitimme tiedosta – varmistus on aina tervetullut vieraalla maalla – ja totesimme, että tänä iltana herkutellaan.

Kotona etsin akasiankukkareseptejä netistä ja keittokirjoistani, ja kaikki ne poikkesivat hiukan toisistaan. Lopulta pitäydyin provencelaiskeittokirjani reseptissä, jota muuttelin sitten hiukan oman makuni mukaan. Reseptin mukaan (hyvin löysä) taikina valmistettaisiin kananmunankeltuaisista, öljystä, jauhoista ja vedestä, maustettaisiin ripauksella suolaa ja käänneltäisiin vatkattujen valkuaisten joukkoon. Minä lisäsin hiukan vaaleaa olutta tuomaan keveyttä (ja tein noin neljäsosan reseptin taikinasta).

“Niistä tulee kiinalaisia!” puolisoni kauhisteli. “Raskaita. Sellaisia paksuja, joissa ei ruoka-aineksen muotoa erota lainkaan. Sano minun sanoneen. Tempurataikina on paljon parempi, koska se on kevyempi. Tempura ei ole uppopaistamista, tempura on itse asiassa höyrykypsentämistä, öljy ei mene taikinan läpi ja siksi tempura on niin kevyttä. Mutta tee kuten tykkäät.”

Halusin kuitenkin kokeilla ranskalaista beignet-uppopaistamista, joten tällä kertaa mentiin näillä ohjeilla. Kukkatertut ravisteltiin ötököiden poistamiseksi, kastettiin taikinaan ja friteerattiin kiehuvassa öljyssä.  Kuoresta tuli rapea ja – hyvä on  – paksumpi kuin tempurakuoresta, mutta toisaalta se oli hauskan pitsimäinen. Ranskalaisen tavan mukaan friteerattujen kukkasten päälle ripotellaan tomusokeria, mikä on kyllä hyvää, mutta peittää kukkien oman hienon maun alleen. Ensimmäisten kokeilujen jälkeen me vaihdoimme tomusokerin suolankukkaan, ja tämä oli paljon parempi: hento suola nosti kukkien oman makeuden esiin.

Niin, eihän tämä mikään alkupala oikein ole, vaan pikemminkin iltapäiväteen herkku. Tai jälkiruoka. Kevään herkku, joka tapauksessa, ja kaikin puolin maistuvainen.

Kauppahallissa, jammaillen

Jos eilen olin hiukan alakuloinen, on tänään olo jo toinen. Vettä sataa taivaan täydeltä, mutta tunnelma kauppahallissa on katossa. Koska kiertävät katubändit eivät suoranaisessa vesisateessa viihdy, ovat nekin siirtyneet kauppahallin lämpöön. Ostoksia tehdään siis jammatessa ja käsillä viittoen. Koitetaan huutaa myyjän korvaan, jos täytyy saada jokin asia tarkemmin selville. Kuten, onko kalmarin mustepussi ehjä vai ei, saako siitä mustetta pastakastikkeeksi. Ja kaikki ovat niin hyvällä tuulella!

Kameraa minulla ei valitettavasti ollut mukana, mutta alla olevasta videosta saatte käsityksen. Vaihtakaa mielessänne bändiläisten ylle sadevarusteet ja siirtäkää tilanne kauppahallin käytäville.

Niin, jos minä voisin – juuri nyt – valita, ottaisin mieluusti sen eilisen haaveiluni ja siirtäisin sen tänne, vaikka heti tuohon naapuriin!

Haaveilua ja haasteita

Siivosin vihdoin viimevuotiset, epäonnistuneet viljelmäni pois sisäpihalta. Multaa oli jäljellä, samoin elämänlangan siemeniä. Asagao, morning glory, ipomée… elämänlankahan se on? Putsasin ruukut, jaoin mullan niihin, ja kylvin siemenet. Kokeillaan vielä.

Olen viime päivinä haaveillut. Omasta keittiöstä, sellaisesta, jossa olisi leveä pöytä ja jossa olisi elämän oloa… Ei mitään amerikkalaista näyttelykeittiötä meille. Vaan sellainen kodikas.

Sellainen, josta voisi poiketa pihalle. Sellaiselle pihalle, jossa olisi yrttipenkki ja pieni kasvimaa. Ulkogrilli ja pöytä. Tavallisia, pieniä haaveita, ehkä joskus sitten…

Missä? Sitä en tiedä.

Näissä puolihaikeissa tunnelmissa vastailen haastekysymyksiin, joita sain mieltäni ilostuttaneen blogipalkinnon myötä Taitsilta Italiasta. Sen voisi laittaa eteenpäinkin, ja yleensä niin teenkin, mutta tällä kertaa jätän sen tekemättä. Hyviä blogeja on paljon, varmasti enemmän kuin aavistankaan.

Kiitos Taitsi! Tästä – ja ennen kaikkea ihanista sanoistasi – tuli hyvä mieli!

Ja sitten niihin haastekysymyksiin:

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

Hymyn, ihan keneltä tahansa.

Suukon, rakkaimmaltani.

Kolme ateriaa, aamulla, keskipäivän aikaan ja illalla.

Kylvyn, illalla, juuri ennen illallista

Venyttelyt, ennen kylpyä.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille:

Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Akutagawa Ryūnosuke: Metsikössä (novelli, mutta millainen novelli!)
Emmanuel Carrère: Valhe
Jean Renoir: Kapteeni Georgesin muistikirja
Bashō: Kapea tie pohjoiseen

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

En juurikaan välitä lahjoista, mutta jos nyt välttämättä on jotakin kirjattava niin…

Hyvä kirja
Seuraavan vuoden kalenteri
Muistikirja
Joku herkku
Pullo hyvää jälkiruokaviiniä

Viisi paikkaa, joissa haluaisin käydä:

Korsikalla

Italiassa

Espanjan Córdobassa

Etelä-Amerikassa (vaikka se on niin kaukana…)

Tunisiassa

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:

Melankolinen, iloinen, dramaattinen, kujeileva, varovainen

Viisi lempiruokaani:

sashimi ja carpaccio, voissa paistetut kampasimpukat, kylmäsavustettu lohi, grillattu kala, puu-uunissa, ruisleipätakin alla paistettu joulukinkku

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa muille:

Kuuntele kehoasi (ja sisäistä ääntäsi); naura, myös itsellesi; etsi; älä ole naiivi; mutta älä kyynisty, ainakaan ihan kokonaan.

Sunnuntainen kauppahallijuttu

Sateinen sunnuntai, kauppahalli täynnä väkeä. Mansikat ovat saapuneet, ja se tietää pitkää jonoa myös kermavaahtokauppaan. Minä kuitenkin kaihdan jonotusta ja ostin sen sijaan tuoretta vuohenjuustoa, sellaista ihan pehmeää ja miedon makuista. Vaihtelua, ainakin.

***

Kanakaupassa Täti Vaaleatukkainen ottaa meidät äidilliseen huomaansa. Kun pyydän keltaista kananpoikaa, hän toteaa että se on kyllä aika pieni, sillä hän tietää että me haluamme ison. Niinkö? me kysymme, ja Täti Vaaleatukkainen ottaa esiin mustan kananpojan ja nostaa sen vaa’alle: yli kaksi kiloa, hän hymyilee. Kyllä, tämä on parempi.

Musta kananpoika (Vendeesta) on lihaksikkaampi kuin keltainen (Ardechesta), joka puolestaan on pehmeämpi. Molemmat hyviä, joten vaihtelu ei tee pahaa.

“Siistin kanan? Ja te haluatte pitää kivipiiran, sydämen ja maksan? Ei päätä eikä jalkoja?” hän vielä varmistaa, vaikka tietää kyllä, mitä me haluamme. Tällä kertaa mukaan lähtee myös siivu couennettea, sianpää- ja sisälmyssylttyä, jota vanhemmat rouvat olivat meitä ennen ostaneet ja Täti Vaaleatukkainen kehunut oikein hyväksi. Uteliaisuus voitti.

***

Ennen kotiin paluuta ostamme vielä ison rasiallisen mansikoita ja kaksi nippua vihreää parsaa. Ronskin näköinen maghrebilaismyyjä on yhtä hymyä, sellaista aitoa ja ystävällistä hymyä. Viimeksi minä olin takellellut sanoissa ja hämmentynyt, joten otin tämän hymyn ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Kaikki kääntyy parhain päin. Ei huolta.

Lounas ravintolassa

Mikä se sellainen ruokabloggari on, joka ei kehtaa ottaa kuvia ravintolassa? Juu, minähän se… Eikä kyseessä ollut edes mikään sen kummempi ravintola, tuli vain nälkä kesken ostosten.

Siispä Suolaan ja Pippuriin. Hors d’oeuvreja buffetista, muuten annokset ruokalistalta. Mutta millaisesta buffetista? Kaikki oli kylmää: marinoituja amande-simpukoita, puolikkaita kananmunia, tapenadea, täytettyjä perunoita, paistettua lohta, peruna-lohipaistosta, rosette-makkaraa ja toista makkaraa ohuina siivuina, pehmeää kaali-juustosalaattia jonka reseptin olisin halunnut pyytää itselleni, cornichon-suolakurkkuja, oliiveja, merietanoita, retiisejä, sellerisalaattia, vasikanpääsylttyä, peruna-sillisalaattia ja mitä muuta. Me haimme täydennystä kahdesti, ja puoliso kertoi että yksi mies kävi ainakin neljä kertaa.

Miksi sitten en kehdannut ottaa kuvaa? Vaikka istuimme buffetin vieressä? Koska tässä perheravintolassa oli niin hiljaista. Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, myös tarjoilijat. Minä, joka en nyt muutenkaan ihan kaikkea ymmärrä, enkä ihan ymmärtänyt ravintolan konseptiakaan heti, olin hetken pulassa, kun en edes kuullut, mitä tarjoilija selitti.

Eriskummallinen kokemus. Mutta ei lainkaan huono. Menisin toistekin, jos shoppailun lomassa nälkä yllättäisi.

Sunnuntaiaamuna pikkukaupungissa

Sunnuntaiaamu, kello ei vielä puolta kahdeksaa. Laitan kahvin tippumaan, pilkon appelsiineja kahteen kulhoon ja jaan jogurtin loput niiden päälle. Tänään on haettava maitoa hallista, mietin, tehtävä uusi satsi jogurttia.

Kun katan pöytää ja leikkaan jo hiukan kuivahtanutta leipää viipaleiksi ja paahtimessa paahdettavaksi, havahdun vasaran kilkkeeseen. Espanjalainen naapurimme, se, joka laittaa ruokaa ilkosillaan, on aloittanut kevään remontit, ajattelen. Hän on remontoinut jo koko nelikerroksisen kapean talon, asunto kerrallaan ja lopuksi rappukäytävän – mitä hän nyt seuraavaksi keksisi?

Kurkistan ikkunasta kadulle ja näen espanjalaisen… pissalla. Hänen kuvansa heijastuu ensimmäisen kerroksen ikkunoista, siellä hän lorottelee suoraan viemärikaivoon. Hänellä on yllään valkoinen työmiehen puku, lämpömittari näyttää kymmentä astetta.

Espanjalainen on pysäköinyt autonsa sivukujalle. Auton puskuri lojuu maassa, samoin rekisterikilpi. Johtoja pursuaa auton keulasta. Espanjalainen, suoritettuaan tarpeensa, palaa autolle ja ryhtyy töihin.

“Mitä se sitten tekee, kun kadunpesuautot tulevat?” ehdin juuri hämmästellä puolisolleni, kun pesuautot kaartavat paikalle. Käydään neuvotteluja. Espanjalainen viittilöi, että menkää tuolta ja kadunpesijä toteaa että näin lienee paras, jatka vaan hommiasi, terve. Ja näin tapahtuu. Espanjalainen jatkaa auton korjaamista ja kadunpesijät jatkavat matkaansa, kuka autolla, kuka painepesurin kanssa.

Ja minä hymyilen. Minä rakastan tätä kaupunkia.

Todellisuuden muuntelemisesta (sitruunapiirakka)

Leivon sitruunapiirakan, mutta se tummuu liikaa pinnasta, sillä uunini kuumenee enemmän kuin muistan. Tiedän, että se kuumenee, mutten millään usko.

Sitten televisiouutiset kääntyvät Bostonin tapahtumiin ja minun on paettava toiseen huoneeseen, jotten oksentaisi. Herra rauhannobelistipresidentti mukavakavana mukapohdiskelee, miksi maahanmuuttajapojista on tullut tappajia. Todisteita kummankaan syyllisyydestä ei tosin ole esitetty, mutta hei…

Todisteita? Haluatteko te todisteita? Siis ihan oikeasti? Jos te nyt aivan välttämättä todisteita haluatte – siis ettekö te katsoneet televisiota? mehän näytettiin se kaikki livenä? – kyllä meidän pojat teille yhdet todisteet pyöräyttää, millaisia saisi olla?

Sitruunapiirakka onnistuu kuitenkin muuten. Päältä vähän tumma, sisältä kauniin sitruunankeltainen, ja maku, se oli kohdallaan: pehmeä ja juuri sopivasti kirpeä. Ehkä sen ulkonäön saisi muokattua näin jälkikäteen paremmaksi vaikkapa marenkikuorrutuksella? Photoshopissa? Otetaan pala tuolta, toinen täältä, liitetään ne omaan pikku sitruunapiirakkaan, kukaan ei huomaa mitään. Muokattu totuus, sehän on päivän sana.

Lisäys: Ja juuri kun sain tämän tekstin julkaistua, törmäsin NY Timesin artikkeliin, joka käsittelee FBI:n lavastamia terrori-iskuja. En edes ehtinyt kokonaan lukea. Mutta tämä on mielenkiintoista!

Lisäys myöhemmin: Kannattaa lukea myös mm. tämä ja tämä.